29.3.2004

Asian käsittely Helsingin käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä vaati G:lle rangaistusta kirjanpitorikoksesta, koska G oli Asianajotoimisto G Ky:n henkilökohtaisesti vastuunalaisena yhtiömiehenä tahallaan merkinnyt yhtiön kirjanpitoon vääriä tietoja ja siten olennaisesti vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan taloudellisesta tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Asianajotoimiston kuluiksi oli kirjattu Oy S:lle kuuluneita palkkakustannuksia tilikaudelta 1.1. - 31.12.1989 yhteensä 220 771 markkaa ja tilikaudelta 1.1. - 31.12.1990 yhteensä 207 135 markkaa.

Tämän ohella syyttäjä vaati G:lle rangaistusta kahdesta törkeästä veropetoksesta, koska G oli antamalla verovuosilta 1989 ja 1990 omassa ja Asianajotoimisto G Ky:n veroilmoituksissa Uudenmaan verovirastolle verotusta varten väärät tiedot verotettavasta tulosta välttänyt veroa. Veropetoksissa oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja veropetokset olivat myös kokonaisuutena arvostellen olleet törkeät.

Uudenmaan verovirasto, joka yhtyi syyttäjän rangaistusvaatimukseen törkeiden veropetosten osalta, vaati, että G velvoitetaan maksamaan verovirastolle vahingonkorvauksena yhteensä 261 504 markkaa korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio 3.5.2001

G oli Asianajotoimisto G Ky:n henkilökohtaisesti vastuunalaisena yhtiömiehenä tahallaan kirjannut kommandiittiyhtiön kuluiksi Oy S:lle kuuluneita palkkakustannuksia tilikaudella 1.1 - 31.12.1989 yhteensä 220 771 markkaa ja tilikaudella 1.1. - 31.12.1990 yhteensä 207 135 markkaa.

Asianajotoimiston kirjanpito oli tehty suurimmaksi osaksi pian kirjanpitoon merkittyjen liiketapahtumien jälkeen. Oy S:n palkkakustannukset oli merkitty asianajotoimiston kirjanpitoon samalla tavoin syyskuusta 1989 alkaen tilikauden 1990 loppuun. G oli myöntänyt, että tilikauden 1990 kirjanpito oli suoritettu loppuun ja tilinpäätös oli valmistunut vuoden 1991 puolella. G oli 15.5.1991 allekirjoittanut veroilmoitukseen liittämänsä 31.12.1990 päättyneen tilikauden tilinpäätöksen. Koska kirjanpidon ja siihen liittyvän tilinpäätöksen tarkoitus oli oikeiden tietojen antaminen muun muassa verottajalle, kirjanpitorikoksen oli katsottava jatkuvan vielä kirjanpitovelvollisen allekirjoittaessa veroilmoitukseen liitettävän virheelliseksi tietämänsä tilinpäätöksen. Menettelyä oli pidettävä yhtenä kirjanpitorikoksena, joka oli alkanut 1.9.1989 ja päättynyt 15.5.1991. Koska jatkuvan rikoksen tekoaikana voimaan tulleen lain mukaan kirjanpitorikoksen vanhentumisaika oli kymmenen vuotta ja koska syyte oli nostettu 5.1.2001, syyteoikeus kirjanpitorikoksesta ei ollut vanhentunut.

Käräjäoikeus tuomitsi G:n kirjanpitorikoksesta sakkorangaistukseen.

Osan kummastakin törkeää veropetosta koskevasta rangaistusvaatimuksesta käräjäoikeus katsoi jääneen kokonaan näyttämättä. Muilta osin nämä syytekohdat koskivat G:n menettelyä hänen ilmoittaessaan Oy S:n palkkakustannuksia asianajotoimiston kuluiksi. Käräjäoikeus katsoi, ettei tämä ollut ollut kokonaisuutena arvioiden niin moitittavaa, että G:n olisi katsottava syyllistyneen törkeään veropetokseen. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi törkeitä veropetoksia koskevat rangaistusvaatimukset.

Vahingonkorvauksista käräjäoikeus totesi, että koska G oli verovuosilta 1989 ja 1990 rasittanut verotettavaa tuloa tuottaneen asianajotoimistonsa tulosta tilitoimiston palkkakustannuksilla, hän oli aiheuttanut veronsaajalle vahinkoa, sillä asianajotoimiston verotettavat tulot oli katsottu säännönmukaisessa verotuksessa pienemmiksi kuin olisi pitänyt. Näin määräämättä jäänyttä veroa ei ollut saatu perityksi eikä G ollut korvannut vahinkoa. Käräjäoikeus arvioi vahingonkorvausten määräksi 120 469 markkaa ja velvoitti G:n suorittamaan mainitun määrän vahingonkorvauksena verovirastolle.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jukka Ketola sekä lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 27.6.2002

G valitti hovioikeuteen ja vaati kirjanpitorikosta koskevan syytteen hylkäämistä muun muassa sillä perusteella, että syyteoikeus oli vanhentunut. Lisäksi G vaati vahingonkorvausvaatimusten hylkäämistä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kirjanpitorikoksen vanhentumisesta hovioikeus totesi, että yhtenäisrangaistusjärjestelmän tultua voimaan 1.4.1992 lainsäädännössämme ei ollut enää ollut jatketun rikoksen käsitettä, vaan aikaisemmin jatkettuina rikoksina arvioidut tekokokonaisuudet olivat yleensä tulleet arvioitavaksi yhtenä jatkuvana kollektiivirikoksena. Oikeuskäytännössä (KKO 1994:67) oli katsottu, että kysymys jatkuvan rikoksen olemassaolosta oli ratkaistava kiinnittämällä huomiota siihen, oliko tekoja luonnollisen katsantokannan mukaan pidettävä yhtenä tai useampana rikoksena. Merkitystä oli todettu olevan muun muassa tekosarjan ajallisella ulottuvuudella ja sillä, oliko ollut kysymys yhtenäisestä toiminnasta vai selkeästi erillisistä teoista.

Oy S:n palkkakulujen kirjaaminen Asianajotoimisto G Ky:n kirjanpitoon oli jatkunut samanlaisena vuodesta 1989 alkaen. Tilinpäätös oli katsottava laadituksi, kun se oli kirjanpitolain mukaan allekirjoitettu. Veroilmoitukseen oli tekoaikaan voimassa olleen verotuslain 37 §:n (1024/1974) nojalla tullut liittää muun muassa tuloslaskelman ja taseen oikeaksi todistetut jäljennökset. Näin ollen syytteessä tarkoitettua tekoa oli pidettävä yhtenä rikoksena, joka oli jatkunut aina vuoden 1990 tilinpäätöksen allekirjoittamiseen 15.5.1991 asti. Syyteoikeuden vanhentuminen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan alkoi jatkuvan rikoksen päättymispäivästä. Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että syyteoikeus kirjanpitorikoksesta ei ollut vanhentunut.

Vahingonkorvauksista hovioikeus totesi, että vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan, mikäli vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla, käsittää vahingonkorvaus muun muassa hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole syy-yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaan yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan tutkia, vaikka syyte hylätään. Syytteen hylkääminen ei estä hylätyn syytteen mukaiseen tekoon perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista. Veropetoksen vanhentumisaika alkoi tässä tapauksessa 28.3.1991. Ajankohtaa oli pidettävä myös vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisen alkamisajankohtana. G oli velvollinen korvaamaan sen taloudellisen vahingon, joka verottajalta oli jäänyt saamatta G:n menettelyn johdosta vältettyinä veroina. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota myöskään korvausten perusteen tai määrän osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Lattunen, Tapani Koskimäki (eri mieltä) ja Pirjo Aaltonen, joka on myös esitellyt asian.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Koskimäki lausui kirjanpitorikoksen vanhentumisesta muun muassa, että yhteisön omistajat sekä sen rahoittajat ja julkinen valta, ennen muuta verottaja tekivät tilikauden aikana yhteisöä koskevia päätöksiä kirjanpidosta saamiensa tietojen perusteella. Yhteisön liiketapahtumat oli kirjattava kirjanpitoon kirjanpitolain mukaan siten, että yhteisön taloudellinen tulos ja taloudellinen asema oli jatkuvasti selvitettävissä kirjanpidosta. Sen vuoksi edellytettiin, että yhteisön kirjanpito oli jatkuvasti oikea ja kirjanpitolain edellyttämällä tavalla ajan tasalla. Väärä merkintä kirjanpitoon voitiin erehdyttämistarkoituksessa esimerkiksi rahoitusneuvotteluja varten tehdä ja oikaista tilikauden aikana. Tällöin tilinpäätös oli oikea, mutta kirjanpito oli virheellinen. Jos virhe oli laissa tarkoitetulla tavalla oleellisesti vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhteisön toiminnan taloudellisesta tuloksesta tai taloudellisesta asemasta, väärän merkinnän aiheuttajan oli katsottava syyllistyneen kirjanpitorikokseen. Sillä seikalla, että virhe ennen tilinpäätöstä oikaistiin, ei kirjanpitorikoksen kannalta katsottuna ollut merkitystä.

Virheellinen merkintä kirjanpidossa saattoi antaa koko tilikauden ajan laissa edellytetyin tavoin oleellisesti väärän kuvan yhteisön taloudellisesta tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Virheen merkitys tilikauden aikana saattoi kuitenkin muuttua, jos esimerkiksi yhteisön taloudellinen asema parani siten, ettei tilinpäätös enää antanut oleellisesti virheellistä kuvaa yhteisön taloudellisesta tilanteesta. Taloudellisen tilanteen paraneminen ei kuitenkaan poistanut teon rangaistavuutta, jos virhe tekohetkellä oli täyttänyt kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön. Tilinpäätöksen laadinnassa ja tilinavauksessa noudatettiin jatkuvuusperiaatetta, joten tilinpäätös ei välttämättä oikaissut tilikauden aikana tehtyä virhettä ja virheen vaikutus saattoi siten siirtyä uudellekin tilikaudelle.

Koskimäki katsoi, että kirjanpitorikos oli niin sanottu tekorikos ja täyttyi sillä hetkellä, kun kirjanpitoon oli tehty sellainen väärä merkintä tai väärät merkinnät, jotka olennaisesti vaikeuttivat oikean ja riittävän kuvan saamista yhteisön toiminnan taloudellisesta tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Tulkinta, jonka mukaan rikos jatkui siihen saakka, kun tilinpäätös oli valmistunut, oli keinotekoinen. Koska väärä merkintä saattoi menettää merkityksensä tilikauden aikanakin, rikoksen katsominen jatkuvaksi oli omiaan luomaan epävarmuutta ja tulkintavaikeuksia.

Kun ei ollut selvitetty, että kommandiittiyhtiön kirjanpitoon olisi 31.12.1990 jälkeen tehty virheellisiä merkintöjä, G:n syyksi luettu kirjanpitorikos oli katsottava tehdyksi viimeistään 31.12.1990. Kirjanpitorikoksen kovin rangaistus 31.12.1990 saakka oli ollut kaksi vuotta vankeutta. Syyteoikeus oli vanhentunut rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan viidessä vuodessa tekopäivästä. G:tä ei ollut tämän ajan kuluessa haastettu vastaamaan syytteeseen. Syyteoikeus oli siten vanhentunut. Sen vuoksi Koskimäki hylkäsi kirjanpitorikosta koskevan syytteen ja poisti G:lle tuomitun sakkorangaistuksen.

Vahingonkorvauksista Koskimäki totesi, että törkeitä veropetoksia koskevat syytteet oli hylätty näyttämättöminä. Käräjäoikeuden tuomioon ei ollut tältä osin haettu muutosta. Kun G:n ei ollut katsottu syyllistyneen rangaistavaan tekoon, verovirastolla ei ollut tällä perusteella oikeutta saada vahingonkorvausta kärsimästään taloudellisesta vahingosta. Ottaen huomioon, että veroviraston vahinko perustui kommandiittiyhtiöltä saamatta jääneisiin verolakien mukaan maksuunpantuihin veroihin eikä vahingonkorvausta ollut vaadittu muulla kuin rangaistavaan tekoon syyllistymisen perusteella, Koskimäki hylkäsi vahingonkorvausvaatimuksen näyttämättömänä ja poisti G:n verovirastolle maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen.

Perustelut

Kirjanpitorikos

Virallinen syyttäjä on vaatinut G:n tuomitsemista rangaistukseen kirjanpitorikoksesta sillä perusteella, että G oli Asianajotoimisto G Ky:n henkilökohtaisesti vastuunalaisena yhtiömiehenä tahallaan kirjannut kommandiittiyhtiön kuluiksi Oy S:lle kuuluneita palkkakustannuksia tilikaudella 1.1. - 31.12.1989 yhteensä 220 771 markkaa ja tilikaudella 1.1. - 31.12.1990 yhteensä 207 135 markkaa.

Rikoslain 8 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan syyteoikeuden vanhentumisaika lasketaan rikoksen tekopäivästä, paitsi jos määrätty seuraus on edellytyksenä teon rangaistavuudelle, jolloin aika lasketaan tuon seurauksen ilmenemispäivästä.

Rikosten yhtymistä koskevan lainsäädännön uudistuksen tultua voimaan 1.4.1992 aikaisemmin jatkettuina rikoksina arvioidut tekokokonaisuudet on yleensä arvioitu yhtenä rikoksena. Kysymys siitä, onko tietty tekokokonaisuus yksi vai useampi rikos, on ratkaistu sen perusteella, onko tekoja luonnollisen katsantokannan mukaan ollut pidettävä yhtenä vai useampana rikoksena ottaen huomioon muun muassa tekosarjan ajallinen ulottuvuus ja se, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selkeästi erillisistä teoista.

Rikoslain 30 luvun 9 §:n 2 kohdan (769/1990) mukaan kirjanpitorikoksesta on tuomittava muun muassa kirjanpitovelvollisen edustaja, joka tahallaan merkitsee kirjanpitoon vääriä tai harhaanjohtavia tietoja ja siten olennaisesti vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan taloudellisesta tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Kirjanpitolain 38 §:n 2 momentissa (904/1985) oli samansisältöinen säännös, joka kumottiin 1.1.1991 voimaan tulleella kirjanpitolain muuttamisesta annetulla lailla (808/1990).

Uuden, 1.4.2003 voimaan tulleen rikoslain 30 luvun 9 §:n 2 kohdan (61/2003) mukaan kirjanpitorikoksesta on tuomittava muun muassa kirjanpitovelvollisen edustaja, joka merkitsee kirjanpitoon vääriä tai harhaanjohtavia tietoja ja siten vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Saman luvun 9 a §:n 2 kohdan mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kirjanpitorikoksesta, jos kirjanpitorikoksessa väärien tai harhaanjohtavien tietojen määrä on huomattavan suuri, ne koskevat suuria summia tai ne perustuvat sisällöltään vääriin tositteisiin ja kirjanpitorikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Oy S:n palkkakulut on kirjattu Asianajotoimisto G Ky:n kirjanpitoon kahtena tilikautena, joista ensimmäinen on alkanut 1.1.1989 ja toinen päättynyt 31.12.1990.

Valituksessaan G on esittänyt, että mahdollisen kirjanpitorikoksen tekoaika on päättynyt toisen tilikauden viimeisenä päivänä eikä sinä päivänä, kun tilikaudelta laadittu tilinpäätös allekirjoitettiin. Tämän vuoksi G katsoo syyteoikeuden vanhentuneen.

Korkein oikeus toteaa, että kirjanpito on yrityksissä koko liiketoiminnan ajan jatkuva tehtävä, joka käsittää sekä liiketoimintojen jatkuvan kirjaamisen että näistä kirjauksista koottavan tilinpäätöksen laadinnan. Kirjanpidossa noudatetaan tilikausia, jotka pääsääntöisesti ovat 12 kuukauden pituisia. Tilikauden aikana kirjanpitovelvollisen on merkittävä kirjanpitoonsa liiketapahtumina menot, tulot, rahoitustapahtumat sekä niiden oikaisu- ja siirtoerät. Tilikaudelta on laadittava tilinpäätös, joka sisältää muun muassa kirjanpitovelvollisen tuloksen muodostumista kuvaavan tuloslaskelman ja tilinpäätöspäivän taloudellista asemaa kuvaavan taseen. Tilinpäätös on päivättävä ja kommandiittiyhtiössä vastuunalaisen yhtiömiehen on allekirjoitettava se. Yksittäisen tilikauden kirjanpito päättyy siitä laaditun tilinpäätöksen allekirjoittamiseen. Kun kirjanpitoon tehdään tahallisesti väärä merkintä, jolla on edellä mainituissa lainkohdissa tarkoitetut seuraukset, kirjanpitorikoksen tunnusmerkistö täyttyy. Kun väärä tieto siirtyy edelleen tilinpäätökseen, se voi tilinpäätöstietoja vääristäen jopa olennaisesti vaikeuttaa oikean kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Näissä tapauksissa kirjanpitorikos alkaa, kun kirjanpitoon tehdään virheellisiä merkintöjä ja päättyy, kun tilinpäätös allekirjoitetaan.

Veroilmoitukseen liitetty, 15.5.1991 allekirjoitettu tilinpäätös on sisältänyt huomattavan virheellisen kuluerän, joka on antanut yhtiön toiminnan taloudellisesta tuloksesta väärän kuvan. Väärät merkinnät ja virheellinen tilinpäätös ovat johtuneet G:n jo vuoden 1989 syyskuusta alkaen käyttöön ottamasta ja sen jälkeen yhtenäisenä jatkuneesta henkilöstökulujen kirjaamistavasta. Kirjauksilla tavoitellut edut on ollut tarkoitus saavuttaa nimenomaan kommandiittiyhtiön todellista heikompaa vuositulosta osoittavien tilinpäätösten avulla. Näistä syistä G:n toimet muodostavat yhden teon, jonka viimeiseksi osateoksi on jäänyt tilinpäätöksen allekirjoittaminen 15.5.1991. Tästä hetkestä on myös syyteoikeuden vanhentumisaika laskettava.

Hovioikeuden G:n syyksi lukema menettely täyttää sekä aiemman että nyt voimassa olevan rikoslain 30 luvun 9 §:ssä rangaistavaksi säädetyn kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön. Oikeudenkäynnissä ei ole esitetty törkeälle kirjanpitorikokselle tunnusomaisia piirteitä G:n teossa. Myös teosta tuomittu sakkorangaistus, johon syyttäjä on tyytynyt, osoittaa osaltaan, ettei tekoa uutta lakia sovellettaessa voisi katsoa törkeäksi kirjanpitorikokseksi, josta säädetty vähimmäisrangaistus on neljä kuukautta vankeutta. Sovellettavan lain valinta on siten tehtävä rikoksen tekoaikana voimassa olleen ja tällä hetkellä voimassa olevan rikoslain 30 luvun 9 §:ssä olevien säännösten välillä.

Enimmäisrangaistus kirjanpitorikoksesta oli ennen lainmuutosta kolme vuotta vankeutta. Syyteoikeus tällaisesta rikoksesta vanhenee rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan kymmenessä vuodessa tekopäivästä. Vastaavasti enimmäisrangaistus kirjanpitorikoksesta on nykyään kaksi vuotta vankeutta ja syyteoikeus siitä vanhenee kerrotun säännöksen 3 kohdan mukaan viidessä vuodessa tekopäivästä. G on 5.1.2001 haastettu vastaamaan tähän syytteeseen. Koska voimassa olevien säännösten soveltaminen johtaisi siihen, ettei G:tä voitaisi tuomita kirjanpitorikoksesta rangaistukseen, uuden lain soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen kuin tekohetkellä voimassa ollut laki. Vuoden 2004 alussa voimaan tulleen rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin (515/2003) mukaan uusi laki tulee tällaisissa tilanteissa vanhaa lakia lievempään lopputulokseen johtavana sovellettavaksi. Oikeus asettaa G syytteeseen kirjanpitorikoksesta on siten vanhentunut viiden vuoden kuluessa edellä todetusta tekoajan päättymispäivästä 15.5.1991 eli 15.5.1996.

Vahingonkorvaukset

Valituksessaan G on katsonut, ettei häntä olisi saanut tuomita Uudenmaan veroviraston vaatimuksesta korvausvelvolliseksi, koska asiassa oli lainvoimaisesti ratkaistu, ettei hän ollut syyllistynyt niihin rangaistaviin tekoihin, joihin vaatimukset perustuvat.

G:tä on syytetty kahdesta törkeästä veropetoksesta. Näihin syytteisiin liittyen Uudenmaan verovirasto on vaatinut G:ltä vahingonkorvausta. Korvausvaatimukset ovat perustuneet saamatta jääneisiin veroihin. Molemmat syytteet on käräjäoikeudessa hylätty. Käräjäoikeuden tuomio on tältä osin lainvoimainen.

Osa molemmista törkeää veropetosta koskevista rangaistusvaatimuksista on hylätty, koska oli jäänyt näyttämättä, että syytteessä tarkoitetut varat olisivat olleet G:n tai kommandiittiyhtiön tuloa. Tältä osin myös vahingonkorvausvaatimus on hylätty.

Muilta osin nämä rangaistusvaatimukset on hylätty sen johdosta, että palkkakustannusten virheellinen ilmoittaminen kommandiittiyhtiön kuluiksi ei ollut kokonaisuutena arvioiden ollut niin moitittavaa, että G:n olisi katsottava syyllistyneen törkeään veropetokseen. Tältä osin vahingonkorvausta on tuomittu.

Oikeus tuomita G rangaistukseen veropetoksesta olisi jo syytettä nostettaessa ollut vanhentunut. Verovirastolle on tästä huolimatta tässä oikeudenkäynnissä voitu tuomita maksettavaksi korvausta sellaisesta valtiota kohdanneesta taloudellisesta vahingosta, joka on ollut seurausta syytteessä kuvatuista G:n teoista. Edellytyksenä tälle on ollut, että teot on näytetty toteen ja todettu sellaisiksi, että ne on säädetty rangaistaviksi.

Ottaessaan kantaa syyttäjän rangaistusvaatimuksiin käräjäoikeus on vain harkinnut, täyttyykö törkeän veropetoksen tunnusmerkistö. Syyteoikeuden vanhentumisesta veropetoksen osalta johtuu, ettei käräjäoikeuden tuomioon sisälly nimenomaista syyksilukemista mahdollisen veropetoksen osalta. Toisaalta siihen sisältyy perustelut sille, miksi tekoa ei ole katsottu veropetoksena törkeäksi. Perustelujen sanamuoto osoittaa näin ollen selvästi, että käräjäoikeus on katsonut G:n teon täyttäneen veropetoksen tunnusmerkistön. Peruste korvauksen tuomitsemiselle on siis ollut vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu rangaistavaksi säädetty teko, jonka osalta syyteoikeus tosin on ollut vanhentunut. G:n valitus on tältä osin perusteeton.

Niiltä osin kuin G on väittänyt vahingonkorvaussaatavia perusteettomiksi tai vanhentuneiksi, syytä muuttaa hovioikeuden tuomiota ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Syyte kirjanpitorikoksesta hylätään vanhentuneena ja G vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustaf Möller, Kati Hidén, Mikael Krogerus ja Gustav Bygglin. Esittelijä Satu Saarensola.